Värähtely on jaksollista liikettä tasapainoaseman ympärillä. Esimerkkejä mekaanisesta värähtelystä ovat sydämen lyönti tai heilurin liike. Värähdyksen jaksonaika tarkoittaa yhteen värähdykseen kuluvaa aikaa.  Jos kaksi keskenään vuorovaikuttavaa värähtelijää värähtelee samalla taajuudella, niiden sanotaan olevan resonanssissa, tai resonoivan keskenään.

Sähköistä värähtelijää kutsutaan usein oskillaattoriksi. Mekaanista värähtelijää sanotaan vibraattoriksi.

Äänen taajuuden yksikkö on hertsi (Hz). Taajuus kertoo ääniaaltojen värähtelyjen lukumäärän sekunnissa. Mitä enemmän värähdyksiä ääniaalloissa on, sitä korkeampi ääni syntyy.[1] Ihmiskorva on herkimmillään aistimaan ääniä 500–4 000 hertsin välillä. Ihmisen korva erottaa yleensä taajuuksia 20–20 000 Hz[1], ja ääniä, joiden taajuus on niiden yläpuolella, kutsutaan ultraääniksi. Ääniä, jotka ovat taajuudeltaan niin matalia, että ihmiskorva ei kykene niitä havaitsemaan, kutsutaan infraääniksi. Yleensä infraäänellä tarkoitetaan alle 20 hertsin taajuisia ääniä. — Pianon äänialue on n. 30–5 000 Hz. Äänen taajuuden kaksinkertaisuminen tai puolittuminen merkitsee oktaavin muutosta sävelkorkeudessa.

Yleensä äänen spektri koostuu useista eri ääneksistä, mutta puhtaan siniaallon voidaan katsoa olevan äänes, jolla on vain yksi taajuus ja amplitudi.

Valo on sähkömagneettisen spektrin ihmissilmällä nähtävä osa. Näkyvä valo asettuu noin aallonpituuksille 400–780[1] nanometriä (nm), mikä vastaa taajuusaluetta n. 750–380 terahertsiä (THz). Ihmissilmä näkee parhaiten keltaista tai kellanvihreää valoa aallonpituudella 555 nm. Valoa lyhytaaltoisempaa säteilyä kutsutaan ultravioletiksi, ja pitempiaaltoista infrapunaksi. Valoaaltojen kolme perusominaisuutta ovat kirkkaus (eli amplitudi), väri (eli aallonpituus) ja polarisaatio (eli värähtelykulma). Aalto-hiukkasdualismin vuoksi valolla on sekä hiukkasten että aaltojen ominaisuudet ja valo etenee valokvantteina eli fotoneina. Näkyvän valon fotonin energia on noin 1,5-3,1 eV.

https://www.youtube.com/watch?v=ooFSghvt8Ts